Elämässä pärjää siipirikkonakin

Viime päivinä olen rakentanut sängystäni sairasmajan, joka on vuorattu tyynyillä, kirjoilla, lukemattoman monilla värikynillä ja luonnoslehtiöillä. Tänään olen jo kasvanut sammaleeksi seinään ja unohtanut suosiolla arjen kauneuden. Kun radio alkoi huutaa maailman vääryyksistä, suljin sen ja huusin hetken mielessäni vieläkin kovempaa: Elämä, ruma ja rakas, ethän enää tartu mun siipiini! 

Kiikuttaessani kissanpissaroskista taloyhtiön roskakatokseen, toteaa tuntematon vastaantulija minut nähdessään: Muistathan olla viaton kuin kyyhkynen, mutta viekas kuin käärme. Niin elämässä kuulemma pärjää siipirikkonakin.


 Päätin, että aion kantaa jatkossakin (ylpeästi ja leveästi hymyillen) mielensisäisiä siipirikkoja lintujani. Suojella niiden hauraita siipiä ja haaveilla hetkellisesti ainoastaan vähän vähemmän harmaista päivistä. Kevät on joka tapauksessa jo nurkan takana.

Ehkä hymyillen se kuitenkin voisi saapua inan nopeammin? 

Taivasrajalla

Sanot minulle karkota suru sydämestäsi
Paavoharju


Kurkotin kohti korkeuksia.
Liitelin ajatuksissani kaukana jossain tuon hiljaisen ja
kauniin metsän rajamailla. 

Taivasrajalla. 

Haaveissani aion päästä vielä kauemmaksi. 
Ainakin horisontin tuolle puolen.

Lumoava maaliskuu

Tämä on yksi kamerani viikonloppuna ikuistamista kauniista, unohtumattomasta päivästä meren jäältä, joka saa hymynkareen huulilleni juuri tälläkin hetkellä. Tuolloin ilmassa leijui selvästi jo hento lupaus lähestyvästä keväästä. Minut täytti syvä tunne rauhasta ja vapaudesta. Olo oli lähes höyhenen kevyt purevasta pakkasesta huolimatta.

Nautin erityisesti kevään kirkkaasta valosta ja tuulen kevyestä kosketuksesta kasvoilla. Äärettömältä tuntuvasta hiljaisuudesta, joka tuntui jatkuvan kauas horisontin tuolle puolen, jonnekin silmänkantamattomiin.


Luonnossa sielu lepää 

Kurkistus mukavuusalueen ulkopuolelle

Täytyy myöntää, että lukeudun niihin ihmisiin, jotka rakastavat turruttavan tavallisia rutiineja. Varsinkin niitä kaikkein piintyneimpiä ja usein lähes tappavan tylsiä arkivelvollisuuksia, joita suorittaessa ei tarvitse liikoja ajatella. Ainakaan siis sitä, mitä kulloinkin touhuaa. Ainoastaan keho toimii, mutta mielikuvitus liitelee jo jossain kaukana - poissa tästä hetkestä. 

Joskus nuo rutiinit on kuitenkin hyvä rikkoa ja tavoistaan edes hieman poiketa. Näin mieli pysyy virkeänä ja rutiinit mielekkäinä. Tuttua ja turvalliselta tuntuvaa on usein epämieluisaa alkaa muuttamaan, mutta kun astuu edes hetkeksi pois omalta mukavuusalueeltaan, huomaakin taas kuinka ihmeellistä elämä onkaan. Kun lopettaa liiallisen suorittamisen ja ennalta suunnittelemisen, voi tuntea ja kokea paljon enemmän kuin olisi koskaan uskonutkaan.


Olen kirjoittanut päiväkirjani salaisiin uumeniin lähes tasan viisi vuotta sitten yllä näkyvän pohtivan ja jokseenkin oivaltavankin tekstin. Se sattuu olemaan itselleni myöskin tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Halusin jakaa sen nyt myös sinun kanssasi ja rohkaista (ainakin silloin tällöin) rikkomaan arjen tuttuja ja turvallisia rutiineja. 

Huomenna aion noudattaa nuoremman minäni kehotusta ja kurkistaa oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tiedän jääväni henkiin, mutta en tiedä jäänkö kitumaan vai selviänkö pelkillä henkisillä arvilla. Sen kuitenkin tiedän, että jollen nyt tartu tilaisuuteen, jään myöhemmin jossittelemaan. Ja parhaimmassa tapauksessa saan jälleen yhden uuden antoisan kokemuksen kartutettua muistojeni aarrearkkuun. Jääköön siis nähtäväksi, mitä huominen tuo tullessaan.    

On aikaa avaruus

Tein alkuvuodesta matkaa auton takapenkillä mustan taivaan alla. Katselin ajatusteni hiljaisuudessa tuota yläpuolella kohoavaa ääretöntä pimeää. Niin käsittämättömän syvää ja näkymätöntä. Niin äkkiä tihenevää. Kunnes lähes huomaamatta lipuivat tähdet esiin piilostaan. Ne loistivat hiljaisuutta ja kylpivät kilpaa valossaan. Ymmärsin tuolloin, että on vain aikaa avaruus ja tuhat vuottakin tuolla jossain yläpuolellamme vain hetkinen. 


Kaunis mieli kääntää katseensa aina uudelleen eteenpäin. 
Huomaa, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt tässä ja näin.