Kasvutarina

Kulunut vuosi on ollut rankka ja haastava, mutta myös äärimmäisen antoisa. Siihen on sisältynyt välien rikkoutumista, äärimmäistä turhautumista, suurta epävarmuutta ja vakavaa sairautta. Paljon pelkoa, ahdistusta ja pettymystä. Kovaa suorittamista, puhdasta selviytymistä ja sinnittelemistä seuraavaan hetkeen. 


Kasvukipujen lisäksi vuoteeni on sisältynyt uskomaton määrä uusia mahdollisuuksia, erilaisia kokemuksia ja itseni voittamisia. Olen saanut vuoden aikana tutustua sellaisiin ihmisiin, jollaisia en uskonut olevan edes mahdollista olla olemassa. Olen oppinut, että välien rikkoutumisen ja riitojen jälkeenkin on mahdollista vielä sopia ja rakentaa entistä parempaa sekä syvempää ystävyyttä. Olen myös oivaltanut, etteivät kaikki ansaitse toista mahdollisuutta, eikä sekään ole maailmanloppu. Lisäksi olen ymmärtänyt, että väsyneenä ei kannata pohtia syntyjä syviä, vaan siirtää ne suosiolla toiseen ajankohtaan. 

Kuluneena vuotena olenkin saanut siis kokea suurta toivoa, uskomattomia onnistumisen kokemuksia ja erilaisten pienien suurien pelkojen voittamisia. Kaiken kokemani jälkeen minulla on tästä vuodesta paljon muistoja, joita en halua unohtaa. Kokemuksia, joiden tarkoitusta en välttämättä vielä täysin edes ymmärrä. Oivalluksia, jotka auttavat minua pysymään kokonaisena tulevissakin elämän myrskyissä menneisyyttä taidokkaammin. 

Tahdon vielä lopuksi toivottaa jokaiselle blogiani lukevalle 
taianomaisia hetkiä tulevaan vuoteen! 

Sinun päiväsi täällä loistaa


Hurjan pajon onnea ja iloa! 
Rohkeasti kohti uusia yhteisiä unelmia 

Kohti uusia alkuja


Pitkän hiljaiselon syynä on ollut opintojen loppusuoralle saattaminen. Koko syksyn olen elänyt eräänlaisessa opinto- ja opinnäytetyökuplassa. Kaiken liikenevän ajan olenkin viettänyt tuon viimeksi mainitun projektin parissa. Olen viettänyt lukuisia huonosti nukuttuja öitä, stressannut itseni äärirajoille ja uppoutunut suorittamiseen täysillä. Vihdoin tuo työni on viittä vaille valmis palautettavaksi ja valmistumispäivä lyöty lukkoon. Sitten voin vihdoin huokaista helpotuksesta ja pitää ansaittua lomaa kaikesta suorittamisesta! 

Pian on siis aika kääntää aivan uudenlaisen tarinan ensimmäinen sivu auki ja katsoa, mitä elämällä on minulle seuraavaksi suunnitteilla. Aion mennä rohkeasti kohti jännittävän kutkuttavia uusia alkuja ja mielenkiintoisia seikkailuja!

Ensimmäinen



Ensimmäisenä adventtina kotini pukeutui jouluiseen tunnelmaan. 
Täällä vallitsi tänään hiljainen onni. 

Huomenna jatkuu arki.

Tämän jälkeen ei enää koskaan ikinä


Viimeisinä päivinä olen istunut tiiviisti neljän seinän sisällä ja tuijottanut lähes puolet vuorokauden tunneista tietokoneen valkoisena hehkuvaa näyttöä. Hiukset päälalle nostetulla sotkuisella nutturulla. Täysin ilman meikkiä. Rönttyisissä ja ylisuurissa vaatteissa...

Ajoittain olen ollut lievästi turhautunut. Välillä hurjan motivoitunut. Sitten hieman kiukkuillut. Jonka jälkeen taas jatkanut sinnikkäästi eteenpäin. Ja aion jatkaa niin kauan, kunnes tulee se hetki, että kirjoitan sen kuuluisan viimeisen pisteen. Sitten saa tämä kupla (joka myös opinnäytetyönä tunnetaan) vihdoin puhjeta. 

Tiedän kuitenkin jo nyt, että tämän jälkeen ajattelen tätä kaikkea varmasti erityisellä lämmöllä (ja itsepetoksella). Silloin minut saa kiskoa takaisin todellisuuteen, sillä lupaan ja vannon:
  tämän jälkeen ei enää koskaan ikinä. 

Nukkuva kaupunki


Maisema eräältä lumiselta parvekkeelta, kun iski inspiraatio, oli kokeilunhaluinen mieli ja kaiken nielevä pimeys.
Tässä haluan tulla paremmaksi! 

Kun pimeys peittää maan


Aamuisin utua puiden latvojen yllä ja höyryävä hengitys matkalla taivaaseen. Minussa asuu muuttolintujen levottomuus ja sydämessäni sijaitsee täyttyneiden toiveiden hautausmaa. 

Kohta pimeys peittää maan. 

Poissa kotoa

...ja koko omaisuus matkassa mukana.


Viime viikolla istuin takamukseni puuduksiin auton takapenkillä ja matkasin monta sataa kilometriä kauas pois kotoa. Pakkasin yhden yön reissua varten ainakin viikoksi vaatteita ja muita epäolennaisuuksia mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi ja näin jälkikäteen todetakseni, että vähempikin olisi (jälleen kerran) riittänyt. Räjäytin myös hiilihapot erään tuntemattoman miehen työpöydälle. Ja pelästyin omaa peilikuvaani säkkipimeässä hotellihuoneessa niin paljon, että jätin yöksi valon eteiseen...

Herättyäni luen yön aikana saapuneen viestin:
Sinä pieni urhea nainen, minä uskon sinuun!

Heijastuksia

Illalla sysimustasta ikkunastani heijastuu peilikuvani. 

Sillä on takkuinen pitkä tukka, 
jaloissa eriparia olevat reikäiset villasukat, 
käsissään höyryävän kuuma teemuki  
Ja se hymyilee. 


(Minä melkein kadehdin sitä.)

Havahdu



Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, 
että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.
Muumipappa

Huuda!

110815

On vaikea edes yrittää kuvailla sitä epätodelliselta tuntuvaa tunnetta, kun paikan- ja ajantaju katoaa täydellisesti. Samalla olet kuitenkin enemmän läsnä kuin koskaan aiemmin. (Carpe diem - tartu hetkeen!) Olen varma, että tuo elokuinen tiistai-ilta ja Haloo Helsingin keikka muutti hieman minua. Uskon, että se muutti myös monia muita, jotka olivat osallisena tuossa samaisessa taianomaisessa tunnelmassa.

Huuda, huuda ilosta
huuda, huuda vapaudesta ja 
huuda, huuda onnesta 
Haloo Helsinki

Ja me huusimme äänemme käheiksi, kurkkumme kipeiksi ja jalkamme tunnottomiksi. 

Lokakuu


Lokakuu alkoi kylmenevillä aamuilla ja pimenevillä illoilla. Ruska ilmestyi ensimmäisten pakkasöiden jälkeen puiden oksille ja teki maailmastani hetkessä kauniimman. Lokakuussa on taikaa, joka haihtuu äärimmäisen nopeasti. Se katoaa lähes yllättäen savuna ilmaan ja jättää jälkeensä kaiken nielevän pimeyden. Lehdettömät puut, valottomat päivät ja mustan maan. 

Sitä ennen on kiire nähdä, kokea ja tuntea syksy. Nauttia viimeisistä värikkäistä päivistä ja valmistautua hiljalleen hiipivän talven tuloon.

Lennä lintu lennä

Pysähdy elämä! 
Jarruta aika! 


Kuiskaat: lintu ylittää tietä.

MG

230715


Sano mitä varot, varo mitä sanot
Jos sanot mitä sattuu, se sattuu mitä sanot
Mikael Gabriel

Siivet, minä kuiskasin


Tänä kesänä kasvatin jälleen siivet lapaluideni suojaksi. Sain myös onnekseni huomata, että ne kantavat. Hieman hennosti ja haparoiden, mutta kantavat kuitenkin. Ja tuossa oivalluksessa on tällä hetkellä oikeastaan koko maailmani. 

Siivet, minä kuiskasin. 
Siivet! 

Arki (on juhla)

Tänään heräsin liian myöhään. Tai ainakin myöhempään kuin vielä eilen (ja joka ilta) suunnittelin. Tarkoitukseni oli nimittäin olla jo polkemassa töihin silloin, kun yhä kuitenkin näin unikuvia verkkokalvoillani. 

 Töissä minua hymyilytti, kun opettaja kirjoitti sähköpostissaan lähtevänsä poikansa häihin viikonloppuna. Toivotin tuolle tuntemattomalle pojalle onnea! Ja se onnentoivotus tuli suoraan sydämestä! 

Lounaaksi söin itsetehtyä kasvissosekeittoa, mikä oli niin oranssia, että pelkään pienesti huomenna muistuttavani appelsiinia... Kun olin juonut päivän kolmannen kahvimukilliseni, totesin vierustoverilleni, että pian tärisen niin, että koko pöytärivi huojuu. Tai vähintäänkin hypin seinille. (En hyppinyt, mutta päätin varmuuden vuoksi jättää seuraavan kofeiiniannostuksen huomiselle...)

Työpäivän jälkeen minua vastassa odotti Silmu auton takapenkillä turvavöihin köytettynä. Se oli suloisin näky hetkeen! Toiselle oli tullut kova ikävä ♥  Kotimatkan jälkeen kippistin vielä pillimehuni kanssa äidin juhlapäivän kunniaksi kahvilan helteisellä sisäpihalla ja suljin silmät, jotta muistaisin tuon nimenomaisen hetken vielä pitkään.


Tämä keskiviikko oli pakahduttavan ihana!

Sammallahdenmäen salat




Sammallahdenmäen hautaröykkiöalue on Suomen ensimmäinen esihistoriallien muinaisjäännös. Komeat pronssikautiset muinaisjäännökset ja niitä ympäröivä karun kaunis jäkäläpeitteinen kalliomaisema muodostavat arvokkaan Unescon kulttuuriperintökohteen. 

Keltaisia päiviä

Tänään join appelsiinimehua jo lapsuudesta tutuksi tulleella pehmeän upottavalla sohvalla. Heiluttelin varpaitani samalla, kun vatsaani sujahti pieni makea kakunpala. (Ja mummini itseleipoma kaurakeksi.) Illalla sormeni värjäytyivät vaaleanpunaisiksi kotiinviemisiksi saamistani vadelmista. Nyt suupieleni kaartuvat hymyyn.



Elokuu on ollut niin kovin kaunis ja keltainen.

Aina kun on hiljaista

Ajatus räpiköi huoneessa. Paperi rahisee kuin huomionkipeä yskijä terveyskeskuksen odotushuoneessa. Huone ympärillä hämärtyy huomaamatta. Ääriviivat pakenevat kohti huomista. (Ja pimeässä naapuri ruuvaa rikkinäistä hehkulamppua.)


Ullakolla joku pitää ääntä aina kun on hiljaista. 

Uskon, että

 ...henkinen maailma on olemassa. 
...unelmat ovat sielun ravintoa. 
...kaikkiin hyvästeihin kätkeytyy toivo. 


Tiedän, että kaikella tapahtuvalla on tarkoituksensa. 

Rauma Reggae

180715
Aurora
Jukka-Poika

Eräänä erityisen koleana heinäkuisena lauantai-iltana yritin kietoutua syvemmälle ylisuuren kaulahuivini sisuksiin ja kipristellä jäätyneitä varpaitani kastuneissa converseissani. Sinertävät sormet, kylmyydestä punertava nenänpää, mutta huulilla kuitenkin heltyämätön hymy. Ilo, joka lämmitti koko tytön päästä varpaisiin ja musiikki, joka vei aivan toiseen todellisuuteen.

Ilta oli hykerryttävästä kylmyydestään huolimatta äärimmäisen mainio, seura parasta ja 
mieleni niin kovin kevyt 

Luovuus kipinöi


Luonnoslehtiöni alkaa täyttyä yleensä illan hämärtyessä tai aamuyön pimeinä tunteina, kun muu maailma ympärilläni nukkuu. Parhaimmat inspiraatiot nimittäin syntyvät poikkeuksetta juuri silloin, kun pitäisi levätä ja kerätä voimia huomisen haasteisiin. Piirtelen lehtiöni karheille sivuille erilaisia unimaisemia ja satuhahmoja, jotka minuakin unessa odottavat. 

Täältä löytyy koti




Näistä maisemista löytyy koti, jossa minun on turva. 
Ja rauha. 

Määränpäänä kesä

Sunnuntaina matkasin 90 kilometriä kohti määränpäätä. Reppuuni pakkasin kameran ja objektiivin lisäksi pussillisen erivärisiä lankoja sekä virkkuukoukun. Musiikkina soi lähes koko matkan ajan The Jezzabells. 



Perillä minua odotti aurinko (ja Naantali). 

Tänään taivaalla kellui alakuloinen ja surumielinen sadeharso

Sadepäivinä silmät nukkuvat ja ajatukset ovat hujanhajan.




Aion unohtaa nämä harmaat ja päänsäryn täyttämät synkät sadepäivät. Käperryn sykkyrälle kissani viereen ja uneksin huolettomasta huomisesta. 

Rakkaudesta hevosiin






Hevoset ovat kiehtoneet minua jo pienestä pitäen. Olen kiertänyt (jo alle kouluikäisenä) suurimman osan kaikista Suomen raviradoista (kiitos isän ) ja päässyt itsekin harrastamaan ratsastusta useamman vuoden ajan. Jossain vaiheessa kiinnostus aktiivista hevosharrastusta kohtaan kuitenkin hälveni ja jäi lopulta kokonaan taka-alalle. Nykyään nautin hevosista lähinnä kamerani linssin takaa. 

Ehkäpä vielä jonain päivänä rohkaistun ja päätän kivuta itsekin takaisin satulaan, mutta toistaiseksi minulle riittää pelkkä ihailu (turvallisen välimatkan päästä), sillä hevoset ovat 

Sateen jälkeen


...aamuinen aurinko kurkisti paksun pilviverhon takaa ujosti. 
Sunnuntai kirkastui häviävän pieneksi hetkeksi. 

(Toistaiseksi täällä tuulisella lounaisrannikolla ei ole ollut yhtäkään kesäisen paahtavaa päivää, 
mutta on ollut olotila, joka on paljon enemmän kuin pelkkä aurinko.) 

Turvassa

Pelkään sänkyni alla asuvia mörköjä ja 
vaatehuoneessani öisin kuorsaavaa haamua. 
Pelkään mielikuvituksen rajattomalta tuntuvia ulottuvuuksia ja 
painajaisten muuttuvan todeksi.


Välillä pelkään, että en kelpaa maailmalle minunlaisena ihmisenä. Hauraana, herkkänä ja sydämeltään lapsenomaisena ikuisena haaveilijana. Pelkään toisinaan, että vaadin itseltäni liikaa, mutta en kuitenkaan tarpeeksi. Pelkään usein, että elämä vain lipuu huomaamatta ohitseni. Että en ehdikään toteuttaa unelmiani. Pelkään myös, että kadotan jälleen ääriviivani ja siinä samassa itseni.

Pelko ei kuitenkaan elä minussa. Se vain käväisee ajoittain mielessäni ja jättää sitten kokonaan rauhaan. Joskus minusta tuntuukin, että pelko astuu esiin vain, jotta muistaisin olevani turvassa. Jotta muistaisin olevani tarpeeksi ja riittävä. 

Haaveilen


Haaveilen huolettomasta mielestä. 
Seinien ulkopuolisesta elämästä. 
Luvasta olla keskeneräinen.

Onnea on


Koivunlehtien keinunta. 
Kevään kirkkaus. 
Sattumalta kohtaavat onnelliset katseet. 
Tyytyväisyyttään kehräävä kissa. 
Vastakeitetyn kahvin tuoksu. 
Kauniit sanat. 

Lähtölaskenta

 Viimeiset päivät olen elänyt huomisessa.


 Ensin laskin viikkoja, sitten päiviä ja nyt on jäljellä enää muutamia tunteja. Reilun 12 tunnin kuluttua astelen nimittäin jälleen takaisin osaksi arkea. Mieleni on malttamaton, jännittynyt ja innostunut. Kaikkia edellä mainittuja vuorotellen, ajoittain myös samanaikaisesti. Tästä huolimatta (tai juurikin tämän takia) aion ottaa huomisen avoimin ja reippain mielin vastaan! Tulevat kuukaudet ovat mahdollisuus oppia uutta, haastaa itseään, kehittyä sekä saada lisää uusia kokemuksia.

Voi myös hyvin olla, että huomisen jälkeen hämmästelen, mitä oikein etukäteen hermoilin... 
Sitä tunnetta odotellessa!

Sielumme samaa sukua


Kiitos sinulle Äiti siitä, 
että juuri sinä olet 
minun äitini 

Perille Elämään




 Olen kasvattanut siipeni takaisin, joilla nousen korkeuksiin. 
Joten kun yöllä katsot sädehtivää taivasta, tiedät että pääsin perille. 

Lupa olla jouten

Ensi viikolla minulla on jälleen aikaa. Aikaa nähdä, kuulla, kokea ja tuntea. Olla läsnä. Aikaa täysin toisenlaiselle elämälle. Elämälle, jossa ei ole lukkoonlyötyjä aikatauluja, loputtomalta tuntuvia velvollisuuksia ja pakollisia suorituksia. Ja se tuntuu lähes utopistiselta ajatukselta! 


Minulla on aikaa ajatuksissani, silmissäni, sormenpäissäni ja kahvikupissani. 
Minulla on vihdoin lupa olla jouten.

Ääneenlausumattomia keskeneräisyyksiä

Kirjoitan kauniilta kuulostavia, tärkeitä, merkitseviä sanoja sinne tänne. Viime aikoina ehkä eniten kuitenkin mieleeni. Niitä löytyy ääneenlausumattomien ajatuksieni lisäksi huolella tehtyjen muistiinpanojeni lomasta, kalenterin suttuisilta sivuilta, kirjojen kuluneista takakansista, mainoslehtisten rypistyneiden otsikoiden lomasta ja ties mistä. 

 Minulla on lukemattoman monia kauniita sanoja, lauseita ja kertomuksia sisälläni, mutta ne tuntuvat takertuvan ajatuksiini. Ne jäävät kielen päälle pyörimään, eivätkä suostu kasvamaan minusta ulos. Ja jokainen päivä huomaan kaipaavani kirjoittamista aina vain enemmän. Kaipaan sanoja, kirjainjonoja, joilla on merkitys. Merkitys minulle ja maailmalle ympärilläni.


Pelkään jääväni tällaiseksi, itselleni liian keskeneräiseksi. Sellaiseksi naiseksi, joka kantaa sanomattomia, keskeneräisiä sanoja sydämessään vain unohtaakseen ne lopulta itsekin kokonaan.

Nemo



Onneksi kamerani muistikortille ikuistui edes yksi julkaisukelpoinen kuva tästä hurmaavasta uudesta kaveristani, johon sain ilokseni tutustua viime viikolla Toimintakeskus Himonassa! Riemua ja energiaa ei tältä nuorelta herralta nimittäin puuttunut, sillä menoa ja meininkiä riitti vaikka muille jaettavaksi. Ja ihmekös tuo, saahan kevät omatkin suupieleni kaartumaan ylöspäin!

Nemo ♥ 

Kunnes


Minä kannan sydämessäni lukemattoman monia salaisia toiveita, suloisia haaveita ja ujoja unelmia.
Suojelen niiden hauraita ja silkkisiä siipiä sisimmässäni, kunnes olen varma siitä, että ne ovat tarpeeksi vahvoja elämäntuulien kannateltaviksi (ja riepoteltaviksi). 

Sitten olen vihdoin valmis laskemaan hauraat haaveeni vapaaksi. 

Aika pysähtyä

Ajoittain minusta tuntuu, että aikuisten maailma kaikkine velvollisuuksineen ja vastuineen on hyvin iloton, täynnä täytymistä ja pakkoa. Suorittamista. Ja kun arki alkaa tuntua liian suorituskeskeiseltä, on aika pysähtyä. Hengähtää tovi. Katsella rauhassa ympärille avautuvaa lumoavan kaunista maailmaa. Nauttia hetki "ei mistään". 





 Pieni hengähdyshetki arjen keskellä tekee kaikille sekasortoisille ajatuksille varmasti vain ja ainoastaan hyvää!