Kaunis melankolia

Ajantajuni kulkee takautuvasti. Elän parhaillaan kahden viikon viivetilassa, enkä millään pysty sisäistämään, että lokakuu vaihtuu jo parin viikon kuluttua marraskuuksi! Viikonloput lisäävät tätä aikavääristymää entisestään, sillä tuolloin saatan viettää tunteja peittojeni keskellä nauttien kesästä muistuttavasta haikeasta ja unenomaisesta lämmöstä. Katsella kaikessa rauhassa ikkunan läpi kotipihani ruskan kellastuttamia koivuja, joista viimeiset lehdet pitävät yhä sinnikkäästi kiinni. Salaa kuitenkin jo pelkään sitä aamua, jolloin verkkokalvoilleni heijastuva näkymä paljastaa jälleen lehdettömät, karut ja paljaat puut. 

(Kun tänään astuin kuuraiseen ja pimeään arkiaamuun, jouduin hetkellisesti kohtaamaan totuuden silmästä silmään: elämme todellakin viimeisiä syksyisiä hetkiä ja pian saamme toivottaa talvenkin tervetulleeksi.)


Joinain hetkinä tämä syksyisen melankolinen maailma on lähes utopistisen kaunis,
kuin kurkistus todelliseen satumaailmaan. 

Kanna minut, elämä

Olen herännyt lukemattoman monena aamuna aivan liian aikaisin. Juonut aamukahvini nukkuvan maailman hiljaisuudessa. Katsellut pienen keittiöni ikkunasta pihalle, jossa aamu on vielä väriltään sysimusta. Hiiviskellyt rappukäytävässä, jotten herättäisi uinuvan talon asukkaita. Suunnannut askeleeni kohti katua, jossa minua on odottanut kyyti kohti kaukaista määränpäätä. Katsellut ohikiitäviä syysmaisemia kylmästä kosteudesta huuruisen auton ikkunasta. 

Muistanut jälleen, että kaikki tässä elämässä on lopulta vain väliaikaista. Unenomaisia harhakuvia verkkokalvoilla, jotka eivät eräänä aamuna enää avaudu.




 Olen kuiskannut hiljaisuuteen:
Älä lopu elämä, vielä lähipäivinä.